Aivot ei aina toimi

Vuosia sitten elin jonkin aikaa – ehkä viikon, ehkä kuukauden – tilassa, jossa en voinut keskittyä mihinkään. En luottanut sen enempää toisiin ihmisiin kuin omiin havaintohini. Olin hidas ja väsynyt.

Huru-ukko

Havahduin ongelmaan verkkopankkiin kirjautuessa. Avainlukukortissa olevan numeron näppäily ei onnistunut, vaikka kaikki tarvittava oli sylissä; luku ei pysynyt muistissa, ja kun silmät kerkesivät lunttaamaan, aloin jo epäröidä, katsoinko oikeaa numeroa lainkaan. Lopulta suoriuduin pitämällä sormea listassa ja painelemalla numeroita yksi kerrallaan, joka välissä ruudun ja kortin väliä katseella sahaten.

On vaikea ymmärtää saati kuvailla senhetkistä toimintaani. Voisi kai sanoa, että en sisäistänyt sitä, mitä aistin. Että tarvitsemani numerot ja satunnaiset ajatukset vilisivät kaikki mielen pinnalla keskenään yhtä tärkeinä, ja että annoin kamalasti ylimääräistä painoarvoa kaikelle epäilykselle.

Säikähdin kykenemättömyyttäni yksinkertaiseen asiaan. Aloin suhtautua tekemisiini kriittisemmin, ja huomasin, että toiminnassani oli muutakin poikkeuksellista.

Esimerkiksi naapurien parvekkeita alittaessa harkitsin reitin tarkkaan ja vilkuilin ylös, ettei päälleni vaan putoaisi mitään. Jos raaputin arvan, tavasin sen kymmenen kertaa läpi tuloksesta varmistuakseni. En tuntunut iltaisin muistavan, mitä olin syönyt saman päivän aamuna.

En tiennyt, mikä vaivasi tai kauanko olin oireillut. Mutta en halunnut parikymppisenä ryhtyä muistisairaaksi. Ongelmat tiedostettuani yritin ensin pakottaa itseni toimimaan normaalisti: Raaputin uuden häviävän arvan, jonka heitin kerran läpi katsottuani roskikseen. Huuruiset kuvitelmat sivu suun menneestä voitosta jäivät kuitenkin vaivaamaan loppupäiväksi.

Tajusin, ettei todellisuuden prosessointini normalisoituisi pelkällä päätöksellä tai piittaamattomuudella.

Parannuspoika

Aloin pelosta syödä monipuolisemmin ja viettää enemmän aikaa ulkona. Vaikka tiesin, että lähinnä videopeleistä kiinnostuneena kotihiirenä elintapani eivät olleet hyvät, en ollut koskaan ajatellut, että itsestä pitäisi erikseen huolehtia. Olin aina ympäristön puitteissa tehnyt mitä huvitti, ja se oli tuohon mennessä riittänyt pitämään minut ainakin pinnalta melko terveenä.

En muista, millä tahdilla palauduin. Itse asiassa tapauksesta on niin kauan, että sekoitan jo, milloin poikkeustilaa tarkalleen podin.

Muistan elävästi tuskailuni lyhyidenkin numeroiden kanssa. Kauhistukseni, kun yöunetkaan eivät korjanneet muistia, ja sen, että seuraavan kerran ulos mennessä tajusin epäileväni kaikkea perätöntä. Ja muistan, että vihannestumisen pelossa vannoin parantavani elintapoja.

Se, että koko tapaus on alkushokkeja lukuun ottamatta pyyhkiytynyt mielestä, kielii kaiketi oireiden arkistumisesta tai häviämisestä. Ehkä olin tavallista tyhmempi vain kaksi päivää. Ehkä poden yhä jotain, jota en itse havaitse.

Kallistun ajattelemaan parantuneeni vaivasta. Työmuistini tuntuu pelaavan, eikä arpaa tarvitse lukea kuin kerran, jos sellaisen haksahtaa hankkimaan. En enää ota vakavasti, vaikka mielen syövereistä pulpahtaisi hetkeksi pinnalle alkukantainen pelko parvekkeilta tähtäilevien naapurien mahdollisuudesta.

Vaan mitä kauemmin tapausta muistelen, sitä enemmän tuntuu, kuin kokemuksessa olisi ollut jotain muutakin tärkeää kuin siitä ylitse pääseminen. Luulen, että tiedän vihdoin, mitä.

Kritiikkihenkilö

Teininä ja parikymppisenä olin melko asennevikainen oikeastaan kaiken suhteen. Olin kovin tyytyväinen itseeni, muun muassa hyvään terveydentilaani ja tikkumaiseen kehooni. Pidin suurinta osaa näkemistäni sairaista, ylipainoisista ja hassusti käyttäytyvistä jonkinsorttisina epäonnistujina. Ajattelin, että kaikenlaiset vaivaiset ja oudot olivat omalla typeryydellään ja valinnoillaan tilansa aiheuttaneet, ja siksi ansaitsivat sen.

Sitten kaiketi aikuistuin hieman. Aloin nähdä maailmassa muutakin kuin yksinkertaisia totuuksia ja minulle käteviä syy-seuraussuhteita.

Ajattelin vuosia, että kenties juuri kokemus pääpöhöstä auttoi korjaamaan asennettani. Olinhan sentään itse hetkeksi muuttunut epäluuloiseksi muistisairaaksi pölkyksi täysin vailla omaa syyllisyyttä, äidin hoivissa ja vailla todellisia huolia – siispä kaikki vastaan tulevat heikot ja huono-osaiset eivät välttämättä myöskään ole olleet täydessä vastuussa kohtalostaan.

Niin. Olin väärässä, kunnes ihmistyin ja olin enemmän oikeassa. Helppo juttu.

Paitsi että vuosien ajan jotenkin ohitin kuviosta täysin sen, että jos kerran yritin tietoisesti muuttaa omia huonoja elintapojani, oli sekava tilani varsin todennäköisesti itseaiheutettu.

Könysin aina sisällä aivokuolleesti toistamassa lapsuudesta tuttuja videopelejä, söin hirveän paljon ylimääräistä sokeria ja rasvaa, nukuin miten sattuu. Ja vaikka ajattelin, että tapojeni täytyy muuttua, en ymmärtänyt pitää itseäni vastuussa niistä. Tai pään sumentumisesta.

Vielä toisin sanoin. Vuosien ajan luulin, että kokemuksen läksy oli tämä:

Olin heikko vaikka olin syytön. Siispä toisetkin voivat olla syyttömiä vaivoihinsa, eikä ketään pidä tuomita liian nopeasti.

Mutta ajattelen nyt, että korrekti tajuamus on tämä:

Aiheutin itselleni heikkoutta. Siitä opin, että sen enempää heikkouden kuin virheiden tekemisen ei pitäisi olla ihmisen arvoa tai arvokkuutta vähentävä tekijä.

Käytännön lopputulos on molemmissa ajatuksissa sama: pitäisi olla myötätuntoisempi. Reiteissä myötätuntoon on kuitenkin merkittävä ero. Toinen perustuu itsekeskeiseen maailmankatsomukseen, jossa olen ollut vastuun tavoittamattomissa.

Häpeäjäbä

Puistattaa muistella, miten joskus mielsin ohikulkijan hulluksi ja vialliseksi, jos se käveli hassusti. Tai että en ymmärtänyt olevani sattumalta hyväosainen, etten millään järkiperusteella ansainnut enempää tai parempaa kuin muut. Ja tietysti inhottaa, että jouduin kokemaan pääpöhön kaltaisen mullistuksen alkaakseni suhtautua ympäröivään maailmaan edes kohtuullisesti.

Mutta se vasta puistattaa ja hävettääkin, miten kauan on mennyt, ennen kuin olen ymmärtänyt ottaa tapahtuneesta mullistuksesta minkäänlaista henkilökohtaista vastuuta. Ärsyttää, että vaikka tapauksen aikana itsesäälin itku kurkussa pohdin tapojeni parantamista, en kokenut sitä omien sotkujeni siivoamisena, vaan jonkinlaisena ylimääräisenä petraamisena.

Suututtaa, että olen salaa pitänyt itseäni viisaana ja myötätuntoisena ajatellessani toisten olevan syyttömiä ongelmiinsa kunnes toisin todistetaan, ja samalla väistänyt omista ongelmistani kaiken vastuun silloinkin, kun olen kokenut tarpeelliseksi muuttaa toimintaani.

Tekee mieli haudata pää syvälle sohvaan, vaikka kukaan ei ole näkemässä. Olla hiljaa ja hajota rajallisuuteensa.

On tosi helppoa pintapuolisesti myöntää olleensa ennen väärässä, tai todeta, ettei nykyään ole välttämättä oikeassa. Se on ekstrahelppoa nimimerkin takaa, autioituneessa ja alun perinkin nollayleisölle kirjoitetussa henkilökohtaisessa terapia- ja askartelublogissa.

Mutta on nöyryyttävää joutua toteamaan, että vaikka on kasvanut parempaan suuntaan, on sittenkin ollut koko ajan vastuuton ja väärässä, itsekeskeinen.

Reflektiotyyppi

En ole kovin luottavainen, että itsekeskeisyyden tiedostaminen merkittävästi vähentää sen valtaa ajattelussa, jos sen ymmärtämiseen ja myöntämiseen menee vuosia… Mutta jos pitkästä pohtimisesta ja möyrimisestä on jokin muutos minuun tullut, niin se, että olen alkanut suuresti arvostaa muissa halua kehittää itseään. Kykyä ymmärtää rajallisuutensa ja tahtoa ylittää itsensä, olla vaipumatta rutiinien robotiksi, joka vihaa ja rakastaa asioita vain intuition pohjalta.

Uskon, että kaikkien ajatusten takana on jokin selitys tai syy, vaikka sen löytäminen tai myöntäminen olisi vaivalloista, surettavaa, pelottavaa ja suututtavaa. Toisille ihmisille puhuessa on usein hyväksyttävää kuitata asiat yksinkertaisina mieltymyksinä ja mielipiteinä, jotta jokainen keskustelu ei muutu loputtomaksi matopurkiksi. Luulen kuitenkin, että itsensä kannattaisi kohdata ja kyseenalaistaa mahdollisimman pedanttisesti aina, kun sellaiseen on voimia.

Posted in: Keho, Minä, Terveys