Hyönteiskammostani

Posted on 29.5.2017

0


Olen aina pelännyt hyönteisiä. Joka kesän ensimmäinen metsäretki kuluu tietoisessa pörriäisten ja mönkiäisten kuhinan täyttämään todellisuuteen siedättymisessä, hyönteisten hyväksymisessä.

Kaikki ötökät eivät kammota. Joskus pohdin, työnnynkö kameran kanssa mielelläni kiinni sudenkorentoihin, päiväperhosiin ja kovakuoriaisiin juuri siksi, että muita en uskalla lähestyä…

Valikoivalla pelolla tuntuu olevan oma logiikkansa: Pakoon pyrkivät ötökät ovat siedettäviä, liian tuttavalliset ja arvaamattomasti räpistelevät taas ikäviä. Kivat ötökät ovat pääosin värikkäitä ja kauniita, inhottavat sen sijaan ruskeankukertavia, pitkäjalkaisia tai tuuheakarvaisia.

Yksi vähemmän itikan laadusta riippuva tekijä pelkotilan laukeamisessa on se, missä määrin hallitsen otuksen kanssa jakamaani tilaa. Saatan sisätiloissa seota samoista ötököistä, jotka saavat ulkona pörrätä jaloissa, ikään kuin itse ötökkää enemmän pelottaisi ajatus siitä, mistä se seuraavaksi löytyy.

Olivat pelon ehdot mitkä tahansa, tiedostan, että rationaalinen pelko ei Suomen oloissa ole. ”Ei itikka sulle mitään tee” on siksi todenmukaisuudestaan huolimatta äärimmäisen turhauttava kommentti yöperhosen aiheuttaman kriisin aikana: järkeily vain alleviivaa voimattomuuden tunnetta kehon täysautomaattisen ja joka hermoon yltävän paniikinerityksen edessä.

Olen elänyt fobian kanssa aina, enkä tunne itseäni tyhmäksi toimiessani sen ehdoilla. Joku järkeilijä, joka kuvittelee, että huudahdukseni, syöksyväistöni ja pälyilyni olisivat jotain muuta kuin alkukantaisia pakkoreaktioita – sellaista saatan pitää vähän yksinkertaisena. Oma häpeäni kai.

Posted in: Luonto, Minä