Varallisuuden tasaamisen erityisvaikeus

Posted on 2.10.2016

0


Kerran Helsingin rautatieaseman Burger Kingissä olin vasta matkalla kassajonoon, kun kaksi nuhruista nuorta miestä nousi pöydästä ja pyysi vahvan aksentin värittämällä englannilla rahaa ruokaan. Hetken mietittyäni totesin olevan parempi sekä minulle että heille, jos luovun pirtelöbudjetistani.

Käden ojentanut nyrpisti, kun annoin lompakkoni kolikkotaskun sisällön: Viisi ja puoli euroa neljässä palassa. Alkoi kysely, eikö taemmas jättäytynyt kaveri saa mitään. Tunsin itseäni aliarvioitavan, ja sanoin tylsästi, ettei minulla ollut mukana enempää käteistä. Se oli totuus.

Ulos suunnatessani toivotin tyypeille onnea matkaan. Rahat vastaanottanut huikkasi perään ”you are a good man”, mutta innoton äänensävy ja kesken lauseen pois kääntyvä keho eivät tukeneet sanomaa.

Jäi tunne, että loukkasin kolikoilla enemmän kuin autoin.

rahareikaJoitakin viikkoja myöhemmin olin junasta tulevan ihmisvirran seassa matkalla vaihteeksi paikalliseen Hesburgeriin, kun ohitin Iso Numero-lehteä huudellen myyvän ulkomaisen miehen. Vilkaisin jonkin matkan päästä taakse, ja kaveri istui tyhjentyneellä kadulla lehtipinkallaan kivetystä surkeasti tökkien.

Puristin kympin maksanutta Luontokuvan irtonumeroa tiukemmin rullalle kädessäni. Iso Numero maksoi vain viisi euroa – en keksinyt hyvää syytä olla ostamatta sitä. Koukkasin automaatille, maksoin Hesburgerissa käteisellä ja erotin vaihtorahoista vitosen taskuun.

Roskat syötyäni palasin jälleen pystyssä olevan lehdenmyyjän luo ja ojensin setelini. Reaktioksi sain paitsi lehden, myös tarinatulituksen jostain hänen kaveristaan, joka tarvitsi rahaa – en saanut selvää, mihin – ja että auttaisi paljon, jos minulta saisi hieman lisää. Tilanne tuntui tutulta.

Sanoin pystyväni antamaan vielä jonkin kolikon, mutta mies toisteli lompakkoa kaivaessani vaativaan sävyyn: ”Five. Five.” Ärsyyntymistäni yhtäkkiseen vaateliaisuuteen peitellen pidin oikeutenani käyttäytyä, kuin lompakossa ei euron lisäksi juuri burgerilan kassasta saamaani kympin seteliä olisi ollutkaan.

Jatkoin valehtelua, ja tyyppi tyytyi haluamaan kolikon. Napsautin sen hänen käteensä. Mies kiitti, ja häpeän ja ärtymyksen summasta punaisena käännyin tällä kertaa itse äkisti pois hyvästit heilauttaen.

Tuntui taas siltä, että tein jotain väärin – siis kympistä tietämättömänkin silmissä.

Yrityksistäni auttaa rahanpyytäjiä jäi kaikkiaan aika surkea tunne: En kokenut sen enempää itseäni hyväksi tai anteliaaksi kuin heitä nöyriksi tai kiitollisiksi. Kohtaamiset olivat vain epämiellyttäviä.

Kun aloitin opinnot Helsingissä, hyppäys esikaupungin puistoteiden lenkkeilijöistä keskustan kerjäläisiin järkytti. Omaksuin ympäröivältä ihmismassalta kuitenkin nopeasti, että oli täysin hyväksyttävää katsoa pois ja jatkaa kävelemistä, kun joku yritti raha-astian kanssa puhutella.

Nyttemmin olen kasvanut ulos leikistä, ettei kerjäläisiä olisi olemassa. Vaikka annan rahaa harvoin, katson kadulla istuvan silmiin ja kuuntelen kupinkilisyttäjän vierasta kieltä. Siitäkin jää surkea tunne: kertakaikkinen pahoinvointi siitä, miten vaikeaa on antaa omastansa pois, vaikka saaja olisi silminnähden heikommassa asemassa.

Mutta tyypit Burger Kingin aulassa ja kadun lehdenmyyjä. Olo oli huono, vaikka huomasin heidät, kohtelin heitä ihmisinä ja jaoin rahani heidän kanssaan. Miksei se riittänyt?

Luulen, että tajuan: Hahmotin kuvion pitkään niin, että kyse olisi minusta. Olen ajatellut, että minusta tulee rohkea ja hyvä ihminen, kun katson köyhyyttä silmiin kuin villipetoa. Että minä saan hyvät yöunet, kun annan kolikon pois, ja että on rahattomilta töykeää minua kohtaan olla osoittamatta kiitollisuutta.

Kyse ei ole minusta. Ei ole tärkeää, pidänkö rahan saajan reaktiosta, eikä ole tärkeää, jääkö minulle hyvä fiilis. Tärkeää on, että saajalla on ennen pitkää varaa ehjiin kenkiin. Tai tupakkaan. Ei kai sekään minulle kuulu – minulla on jo useat ehjät kengät ja pirtelöbudjetti.

Näkökulmaa korjattuani sanoisin, että surkean tunteen hyväksyminen on vähintä, mitä varattomien välttelyn ja heidän kustannuksellaan egon paisuttelun sijasta voi tehdä. Eikä se ole vähän: ympäröivän maailman ja oman persoonallisuuden epäkohtien kohtaaminen on itse asiassa pökerryttävän paljon.

Vähän se on verrattuna siihen, että vallitsevaa tilannetta yrittäisi muuttaa.