Tallinnan neuvostopyramideista

Posted on 22.8.2015

0


Sain lehtimyyjien juonesta ilmaiseen risteilyyn oikeuttavan kortin. Matkapäivänä kansipaikasta kolme tuntia nautittuani matelin pitkän jonon perässä maihin – olin ensimmäistä kertaa aikuisena Tallinnassa.

Satamarakennusten ja kauempaa keskustasta törröttävien uusien tornitalojen jälkeen kutakuinkin ensimmäinen havaintoni oli leveä betoniportaikko, jonka muu turistiletka ohitti tottuneesti. Jalkojen alle murenevien portaiden yläpäässä odotti kivilakeus, joka oli keisarillisen leveä ja samalla pummimaisessa kunnossa. Missä ihmeessä olin? Tajusinkin: Neuvostoliitossa.NP_01NP_02Kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta, olin pillimehulla ja tunteilla käyvä puuroaivoinen taapero. Kun tulin vähemmän söpöksi, ei suurvalta enää virallisesti ollut ajankohtainen aihe. Vanhempien polvien sitkeistä vitseistä ja pilakuvista osasin kuitenkin jo koululaisena perusstereotypiat tehdäkseni Neuvostoliitosta pilkkaa (← tärkeää).

Neuvostoliitto konkretisoitui olemassaolleena asiana minulle kuitenkin vasta nyt tallinnalaisella rapistuneella paraatipyramidilla seistessä. Vieressä odottavassa vanhassakaupungissa oli ehkä enemmän perinteisten kauneusarvojen mukaista nähtävää, mutta turisteille erikseen silottamaton möykky tuntui melkein enemmän kierroksen arvoiselta.

Neuvostoaikana rakennelma nimettiin V.I. Leninin kulttuurin ja urheilun palatsiksi. Sittemmin kompleksia on alettu kutsua nimellä Linnahall, eikä itsenäisessä Virossa vaikuta kukaan vieläkään tietävän, mitä rapistumaan päässeellä konserttisalin ja urheiluhallin yhdistelmällä pitäisi tehdä. Leniniltäkään ei voi enää kysyä – eikä kyllä voinut paikkaa 80-luvun vaihteessa rakennettaessakaan.

NP_04Jäähallina Linnahall lakkasi toimimasta 2009, ja ilmeisesti samoihin aikoihin päätettiin myös rakennuksen suojelemisesta. Nyt kaikilla soveltuvilla pinnoilla oli nuorison jälkiä, tasanteilla kulki muutamia valokuvaajia ja joillekin rakennus tarjosi parkkipaikan, mutta enimmäkseen betonimassa muuttui hiljalleen pölyksi itsekseen. Heti portaiden juurella ollut bussipysäkkikin palveli etupäässä satamaa; neuvostomodernismia ihailemaan tulleita turistiryhmiä ei näkynyt.

NP_05Myöhemmin kaupungilla löysin toisenkin arkkitehti Raine Karpin suunnitteleman pyramidin, Viron kansalliskirjaston. Kirjasto oli vähintään yhtä kerroksittainen ja melkein yhtä ylimarssittava kuin Linnahall, mutta lisäksi ainakin ulkoa katsottuna moitteettomassa kunnossa.

Kansalliskirjastoa reunustaneet pikkuruiset kukkalaatikot olivat hauska vastakohta itse talon mahtipontisille kaarille ja leveille kulkuväylille. Samankaltainen ristiriita suurieleisen muodon kanssa oli tosin molemmissa Karpin rakennuksissa jo arkisten, harmaiden materiaalien puolesta.

Tallinnassa joka ovi ja ikkuna tuntui kuvaamisen arvoiselta, ja marketin lounas maksoi puolet Helsingin vastaavasta. Päivän kohokohta oli silti helposti neuvostopyramidit. Varsinkin autio Linnahall – monia suomalaisia kuutiokerrostaloja ja esimerkiksi betonitasanteiden maata Itä-Pasilaakin olen useasti kuullut kutsuttavan neuvostoarkkitehtuuriksi, mutta Linnahallin kaltaisia suuruudenhulluudestaan kiipeilykohteiksi muuttuneita paraatirakennuksia meillä päin ei tietääkseni koskaan ole ollutkaan.NP_99Moni Tallinnassa pitänee pöyristyttävänä sitä, että mereltä saapuvan ensimmäisiä näkymiä kaupungista on Linnahallin kaltainen mureneva romu. Koin Neuvostoliiton raunioilla kävellessäni kuitenkin jotain aitoa ja henkilökohtaista, jota en usko voitavan helposti korvata metallilaatalla tai koulukirjan sivulla. Jos paikalle tänä päivänä tehtäisiin moderni vastaava rakennus, sen katolle sitä paitsi tuskin pääsisi merta tähyämään; Linnahall edustaa monellakin tavalla maailmaa, jota ei enää ole.

Posted in: Matkustaminen, Paikat