Isälle

Posted on 20.2.2014

0


i_1

Isä. Muistatko, kun viimeksi soitit? Taisin olla 15-vuotias. Sovimme seuraavaksi päiväksi tapaamisen pikku kioskin luo, mutta äidin kanssa paikalle saavuttuamme emme nähneet sinua missään. Sen jälkeen emme ole mitään sopineetkaan, tai soittaneet. Kioskikin paloi.

Kaapissamme on yhä albumit, jotka täytit valokuvilla meistä. Eno kertoi joskus käyneensä kanssasi kuvaamassa kahdenkin. Kutsui silloista sinua kunnianhimoiseksi. Miksei luonasi tänään ole ainuttakaan valokuvaa, uutta tai vanhaa?

Tiesitkö muuten, että asuimme muutama vuosi sitten vierekkäisissä taloissa? Me emme pitkään tienneet. Poltit todennäköisesti päivittäin parvekkeella, joka oli suoraan äidin auton yllä. En olisi tainnut tunnistaa sinua siinä ympäristössä. Kenties et sinäkään minua tai siskoa.

En tiennyt sairaudestasikaan. Milloinkohan sait itse tietää? Lääkärin kanssa arvioimastasi askivuosien määrästä lasken sinun polttaneen satoja tuhansia rullia tupakkaa. Se on monta.

Muistan, miten mielelläsi veit meitä ulos, kun olimme pieniä. En silloin ymmärtänyt sinun ja äidin suhteen laadusta paljoakaan: Arvostin isää, jolla oli aikaa tehdä retkiä ja pelata videopelejä keskellä päivää. Toivon sinun ymmärtäneen ajatteluni kehittymättömyyden.

Ehkä on hyvä, että en varttuneena koskaan tavannut sinua. Häilyvät muistoni jäntevästä aikuisesta olisivat saattaneet päivittyä – tulla realistisiksi – tavalla, joka olisi surettanut minua syvästi.

Uskon kuitenkin, että sisälläni on jotain kauan sitten kadottamaasi. Enkä tarkoita hoidossasi syömääni legopalikkaa, sillä röntgenkuvan mukaan se joko tuli ulos heti, tai en sitä niellytkään. En toisaalta osaa oikein määritellä, mitä sitten tarkoitan. En kuitenkaan halua kadottaa sitä myös.

Siksi en aio tehdä mitään samalla tavalla kuin sinä.

Posted in: Isä, Minä, Tupakointi