Ennakkoluuloista

Posted on 16.6.2013

1


Kun olin pieni, suhteessani erään leikkikaverini isään oli jotain hämärää. Isälle juostiin esimerkiksi erikseen näyttämään, kun olin askarrellut jotain hienoa tai tehnyt muuta, joka kahdeksanvuotiaan silmissä oli osoitus hyvästä ihmisyydestä. Isä lisäksi tapasi tentata kaikista pihapiirin lapsista erityisesti minua aina tilaisuuden tullen, eikä vähiten silloin, jos kaverini oli pihalla saanut mustelman.

Minulla on suomalaiseksi jossain määrin eksoottinen nimi – sellainen sopivan epämääräisen vierasperäinen, että sen alkuperän voisi kielitietämyksen määrästä riippuen päätellä niin itään kuin länteenkin, tai johonkin siltä väliltä. Selvää on ainakin, että sukunimeni ei ole suomalainen, ja etunimeni on valittu sukunimeen sopivaksi.

Kun nimeeni yhdistetään se, että olin jokseenkin hiljainen ja kalpea pikkupoika, jolla oli täysin naapureilta eristäytynyt sekä vihaisen näköinen, ohi vilahtaessaan yhdellä sanalla tervehtivä yksinhuoltajaperhe, on soppa lähes valmis. Vielä on hyvä tietää, että kaverini vartijana työskennellyt partioaktiivi isä oli leirillä opastanut silloin enintään 12- ja 9-vuotiaille lapsilleen, että jos Suomen lippu meinaa pudota salkoon nostettaessa, sen perään pitää sukeltaa ”vaikka henkensä uhalla”.

Kyseessä on vain yli vuosikymmenen myöhässä tuleva valistumaton arvaus, mutta kaverini isä saattoi pitää perhettäni venäläisenä. Aiempien seikkojen lisäksi siksi, että kysyttäessä sanoin itse kirkkain silmin nimeni olevan kotoisin sieltä. Kaikki muistamani käytös selittyisi siten, että kaverini yritti puolustaa minua isänsä ennakkoluuloja vastaan, mikä käänteisvaikutuksena aiheutti isälle lievän pakkomielteen testata tilaisuuden tullen, ettei lukuisia rötöksiäni vain peitellä.

On kyllä täysin totta, että varhaislapsuudessani alkoholisoituneen ja sittemmin katuojaan kadonneen isäni puolelta minulla on esivanhempia Venäjällä. On myös totta, että kärsin koulussa juuristani vuosia – nimi ei ole erilaisuutta merkitsevien tekijöiden helpoimmin piilotettavasta päästä, eivätkä lapset ole toisilleen niin kilttejä kuin ulkopuolinen aikuinen luulisi.

En tosin koskaan ennen asumuserojakaan kuullut isäni puhuvan sanaakaan venäjää, koska hän ei osannut. Eikä meillä kotona syöty valkosipulisuolakurkkua ja borssikeittoa epätavallisen paljoa, tai leikitty vanhoilla mummoilla, joiden sisällä on uusia mummoja. Ainoana linkkinä toiminut ja toimiva nimenikin taitaa itse asiassa olla saksankielinen, vaikka kävikin idässä lainassa.

Mitä varmasti ei näkynyt ulospäin ja mikä valitettavan todennäköisesti teki ja tekee kodistani samanlaisen kuin keskiverron Korhosen, Virtasen tai Mäkisen perheen on se, että äitini on aina puhunut pahaa ”virolaisista ja venäläisistä”, milloin työmoraalin puutteesta ja milloin suoranaisesta epärehellisyydestä. Isäni taas aikoinaan lupasi tulla vaikka haudasta potkimaan minua, jos en menisi armeijaan. Isoäitini varsin yksipuolista suhdetta naapurissaan asuvaan mahdollisesti jostain entisen Neuvostoliiton alueelta tulevaan väkeen en kuvaile tarkemmin siinä pelossa, että jonkinlainen kosminen ironiamittari saattaisi rikkoutua ja hukkuisimme kaikki lämpölaajenneeseen kakkaan.

Olen sukuani tarkkailemalla toistuvasti nähnyt, kuinka ennakkoluuloisia ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneet, keskitasoa korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat tai muuten vain hyvin toimeen tulevat suomalaiset voivat olla. Toisaalta olen ollut hyvin samankaltaisten ennakkoluulojen lokaa vastaanottavassa päässä: kaikesta kotona kuulemastani venäläismesoamisesta päätellen äitini ei edes tiedä, että minuakin ovat vähintään koulukiusaajat ryssitelleet, vaikka naapurin sedän kummalle käytökselle eri selitys olisikin.

Silläkin uhalla, että kuulostan maailman suurimmalta ja tyhmimmältä isopäältä, sanottakoon, että joka kerta kokonaiseen kansalliseen tai etniseen ryhmään liittyvää vaahtoamista kuullessani tunnen erilaisia tilanteen jatkuessa hyvin nopeasti negatiivisemmaksi tulevia tunteita vain ja ainoastaan itse vaahtoajaa kohtaan. Tuntuu, kuin näkisin puhujasta läpi suoraan koko ihmiskunnan ongelmien ytimeen.

Tarkoituksena ei ole paisutella lapsena kokemaani verraten harmitonta syrjintää, vaan selittää, mistä olen oppinut ainakin äitini suomalaisnimisessä suvussa selvästi oppimatta jääneen läksyn. Oloni ei kuitenkaan ole ylpeä, vaan lähinnä voimaton ja väsynyt.

Vastuuvapauslausekkeena todettakoon, että en lupaa itsekään olla yli-inhimillisen ennakkoluuloton. Se, mitä säännöllisesti kuulen milloin mistäkin ihmisryhmästä kotona, kylässä, kaduilla, junissa ja kahviloissa, on kuitenkin kohtuutonta.