Suhteeni herätyskelloon

Posted on 25.5.2013

0


Yleensä suorastaan tarvitsen taustaääniä keskittyäkseni tai rentoutuakseni. Kellon tikitys yön pimeydessä tuntuu kuitenkin jostain syystä kuin miltäkin eksoottiselta vesipisarakidutukselta.

hienot efektit herman

Voin nukkua junassa, luennolla, ukkosmyrskyssä tai kuulokkeet korvilla, mutta en kellon tikityksessä. Ajan väistämättömästä etenemisestä muistuttava pieni ja sinnikäs mekaaninen raksutus tuntuu mystisesti peittävän kaiken elämästä kielivän taustapörinän tehokkaasti alleen. Kolina ei koskaan muutu tai lakkaa, ellei käy niin hyvä tuuri, että paristo loppuu.

En oikeastaan tiedä, miksi makuuhuoneessani on tikittävä herätyskello. Herätän itseni yleensä kännykällä tai käsikonsolilla, ja kello on milloin missäkin lankakerässä, vaatepinossa tai säkkituolissa siinä toivossa, ettei ääni kantautuisi uniin asti. Jostain syystä on vaikeaa erota laitteesta, joka ei ole rikki ja jonka on omistanut melkein niin kauan kuin muistaa, vaikka ei sen ulkomuodosta tai sydänkohtauksen voimaan luottavasta herätystavasta ole koskaan välittänytkään.

Poikkeuksellisesti tiedän mitä sanoa ensi kerralla jonkun udellessa, mitä haluan lahjaksi. Haluan pöydälle kellon, joka ei tikitä. Itsehän en ole sellaista etsinyt, kun vanhakin vielä… raksuttaa. Hmm.

Tuntuu kuin suhteessani kelloon olisi potentiaalia kaikenlaisille osuville vertauksille, mutta en ole tarpeeksi etevä paikallistaakseni yhtäkään.

Posted in: Ilmiöt, Laitteet, Minä