Liukuportaat

Posted on 26.11.2012

0


Jos ei ole kiire, kävelen välillä kadulla melkeinpä madellen. Tämän takia minut ohitetaan usein aivan normaaleilla kävelyvauhdeilla. Liukuportaissa kuitenkin ohittaja olen useimmiten minä, kun ylipäätään liikun – minut kymmenen metriä ennen portaita ohittanut saattaa hyvinkin liukuportaissa jäädä kymmenen metriä jälkeen. Loppuhuipennuksena luonnollisesti portaiden jälkeen jään taas viimeiseksi.

En ymmärrä. Minuun ei mahdu. En tajua.

Keksin monia käypiä syitä seistä liukuportaissa paikoillaan. Seistä voi, jos vaikka väsyttää tai huimaa, jos jalat eivät raihnaisuuden tai vamman vuoksi kanna, tai jos lahkeissa pyörii lapsia tai ostoskasseja, joiden kanssa ei kunnolla voi nousta portaita häiritsemättä muita tai kaatumatta itse. Ymmärrän myös, jos yksinkertaisesti haluaa seistä. Se ei ole kiellettyä. Tukin itsekin toisinaan junien auloja ilman sen kummempaa syytä.

Kuitenkin oman kokemukseni mukaan kaikista kiireisimpiä rynnijöitä lukuunottamatta käytännössä kaikki liukuportaiden käyttäjät pysähtyvät niihin fyysisestä kunnosta ja luonnollisesta kävelynopeudesta riippumatta. Ymmärrykseni rajoittuukin siihen, miksi ja miten jököttämisestä on tullut kaikista yleisin ja hyväksyttävin tapa matkata portaissa. Miksei niissä kävellä normaalisti? Ei kai kaikkia voi aina tietoisesti huvittaa seistä?

Kun aamun työmatkajuna pysähtyy Pasilan asemalla, laiturilta ylös vieviin liukuportaisiin sinkoaa satakunta itsenäistä ihmistä kellokortti taskussa kuumotellen. Laiturilla liikenne vielä sujuu, mutta liukuportaisiin tulee jono, koska ensimmäinen sinkoaja jää tyytyväisenä seisomaan portaiden laitaan ja koska portaat liikkuvat metrin vuodessa. Toinen laita taas on varattu erityiskiireihmisille, jotka hädin tuskin koskevat portaita matkalla ylös, joten sielläkään ei auta tepastella ennen kuin on täysin varma, että viimeinenkin hurjastelija on jo mennyt.

Pasilan laiturin kaltaiseen tilanteeseen joutuessani olen itsekin tietysti seisoja, koska en jaksa tai halua lentää syyttä tai osaa kävellä ihmisten läpi. Olisikin mielenkiintoista nähdä, miten tilanne muuttuisi, jos portaisiin nousisi ensimmäisenä vaikkapa viisi ihmistä, jotka lähtisivät kävelemään pysähdyskaistaa. Kävelisikö koko loppujonokin, vai jäisikö joku heti tottumuksesta tukkeeksi? Koko jonon liikkuminen on yhdestä poikki, sillä liukuportaat ovat ahtaat ja mahdollisesti myös lyhyet, ja kynnys ohittamiseen voi tottumattomalle olla kohtuuton saavutettuun viiden askeleen ja kolmen sekunnin hyötyyn nähden. Joku ehkä pitäisi portaissa ohittamista etuilunakin.

Sinänsä on aika ihmeellistä, miten hyvää kaistaetikettiä juuri juna- ja metroasemilla olevissa liukuportaissa noudatetaan. Käytännössä kaikki osaavat jättää portaiden toisen puolen tyhjäksi kiireisiä varten. Ehkä käytösmalli opitaan työmatkaliikenteessä nopeasti ja kantapään kautta. Kauppakeskuksissa sitä vastoin ilmeisesti katsotaan, ettei kenelläkään saa olla kiire, joten portaissa ja kärryliuskoissa notkutaan joka päin eikä liikuta ainakaan menosuuntaan. Minulla on harvoin kiire, mutta tuntuu aika hölmöltä pysähtyä liuskan nitkutettavaksi, kun kävelisin käsillänikin nopeammin. Kaikenlaiset itsestään liikkuvat alustat voisivat vauhdittaa askelia, mutta tällä tavalla käytettynä ne ovat hidaste.

Olen tietysti tietoinen keskustelusta nykyajan kiireisestä, stressaavasta ja kuluttavasta arjen tahdista. Siitä ammennettiin huumoria jo lapsuuteni hessupiirrettyihin, jotka ovat enimmäkseen vanhempia kuin vanhempani. Onko paras ja loogisin mahdollinen päivän pysähdyspaikka kuitenkin tosiaan ahtaassa ja kansoitetussa porraskäytävässä, joka vain sattuu olemaan hyvin, hyvin, hyvin hitaasti liikkuvassa koneistossa kiinni? Onko jököttäminen kannanotto? Jääkö minulta jotain tajuamatta? Jos kadut korvattaisiin kipeän etanan nopeudella liikkuvilla liukuhihnoilla, istuisivatko ihmiset niillä työpäivän jälkeen odottamassa, että koti tai vähintään baari lipuu kohdalle?

Mitä tulee alkuperäiseen pysähtymisen syyhyn, ehkä itsestään liikkuvat portaat olivat ihastelun ja hiljaisen kunnioituksen kohde ollessaan sata vuotta sitten uusi ilmiö. Teknologia voitiin valjastaa kävelemään portaatkin ihmisen puolesta – eihän siinä auttanut kuin ottaa piippu mustavalkoisilta huulilta ja hymyillä laatikkokameralle. Näin vuonna 2012 ei kuitenkaan voi oikein vedota uutuudenviehätykseen, ja portaat ovat ymmärrettävistä syistä yhä yhtä vauhdikkaita kuin mato parkkeeratun auton renkaassa.

Ongelma ei ole liukuportaissa itsessään, sillä olen aika varma, että ne ovat toistaiseksi järkevin tapa järjestää suurin osa vaikeasti liikkuvista kulkijoista eri kerroksiin metrokuiluissa ja kauppakeskuksissa. Eikä tässä oikeastaan ihmisistäkään aiheudu mitään varsinaista ongelmaa, koska perille kyllä päästään nätisti, vaikka ei logistiikan kannalta ihanteellisesti. Jotain hämmentävää ja käänteistä kuviossa silti on. Miksi hidastaa pullonkaulassa?