Miksi lopetin Facebookin

Posted on 5.6.2012

6


Tätä eivät kaikki ehkä edes uskoisi minusta, mutta olin ennen viime talvea parin vuoden ajan enemmän tai vähemmän aktiivinen Facebook-käyttäjä. Vertaispaine oli aikanaan kova, enkä nähnyt mitään erityistä syytä olla liittymättäkään. Minusta Facebookilla ja kaikilla sen kaltaisilla sivustoilla on valtavasti potentiaalia kommunikointivälineinä, mutta ikävä kyllä en tajunnut heti alusta asti niiden käyttökelpoisuuden olevan äärimmäisen käyttäjäkohtaista.

Goofbook

Facebook-kavereistani voi laskea yhden käden sormilla sellaiset, joiden kuulumisista olen jollain asteella kiinnostunut tai joiden voi olettaa olevan jollain asteella kiinnostuneita minun jutuistani. Kuitenkin listalla on yhteensä melkein 50 kaveria, koska jokaikisestä koulusta, työpaikasta ja vastaavasta tarttuu aina mukaan vähintään yksi kontakti, joka pyrkii keräämään kokoelmiinsa kaikki maailman kasvot, joihin osaa yhdistää nimen.

Aluksi en nähnyt haitalliseksi hyväksyä kaveripyyntöä henkilöltä, jonka kanssa muistin joskus olleeni esimerkiksi samalla kurssilla lukiossa. Pidemmän päälle huomasin kuitenkin ikävän trendin: Mitä kiinnostavampi henkilö, sitä vähemmän aktiivisuutta. Lopulta en enää kirjautunut sisään juttutuokion tai muunlaisen miellyttävän sosiaalisen aktiviteetin toivossa, vaan reagoin zombiena minulle satunnaisesti osoitettuihin huomion murusiin ja luin tavan vuoksi etusivullani näkyneitä puolituttujen tilapäivityksiä. Jälkimmäisten pääasiallinen merkityssisältö on tiivistettävissä seuraavanlaiseen masentavaan sykliin:

  1. Aina vaan töitä
  2. Vihdoin viikonloppu
  3. Hirveä krapula
  4. Aina vaan töitä

Facebookin alun perinkin sekalaislaatuiset käyttöehdot muuttuivat käsittääkseni jossain käyttöni aikana niin, että erilaiset sovellukset voivat niiden käyttäjän henkilötietojen lisäksi tallentaa myös tämän kavereiden tietoja. Vaikka mielikuvitukseni ei aivan riitä keksimään, mitä kummoista vahinkoa kukaan pystyisi tekemään millään edes mahdollisesti palveluun syöttämilläni tiedoilla, on kuitenkin aika epäreilua, että takuuseen pitäisi mennä oman lisäksi kaikkien ksiljoonan muka-kaverinkin harkintakyvystä.

Jossain vaiheessa alkoi myös ärsyttää se, että Facebook oli kaikkialla – tämän yhden nettisivuston tilin omistamista pidettiin ainakin tietyn ikäisten keskuudessa laajalti itsestäänselvyytenä. Facebook-linkkejä sekä käskyjä tykätä siellä ties mistä milloinkin esiintyi kaikkien medioiden kaikissa mainoksissa, useimpien prosessoitujen ruokien pakkauksissa, jokaisessa helsinkiläiseen katupylvääseen kiinnitetyssä tarrassa ja kymmenen uutisissa, näin jotain mainitakseni.

Tuolloin ajattelin vielä, että ongelma on lähinnä Facebookissa itsessään, joten päätin mielenilmaukseksi vaihtaa vastaavaan ja silloin upouuteen Google+ -sivustoon. tunsin haluavani mieluummin auttaa Googlen maailmanvalloitusta kuin pönkittää Facebookin maailman omistusta.

Taito Plus

Minkäänlaista massasiirtymää uutuuspalveluun ei kuitenkaan odotuksiani vastoin tullut, vaikka Facebook oli huomattavan kokonsa vuoksi kerännyt runsaasti negatiivistakin julkisuutta ja vaikka sen puutteiden esille tuominen tuntui olevan suorastaan muodikasta. Muutaman viikon tyhjää Google+-etusivua katsottuani sekä turhanpäiväisistä tilapäivityksistä ja epäaidoista muodollisuuksista vapauduttuani elämänlaatuni ainoastaan parani, ja tulin päätelmään, jonka mukaan minua vahvemmat tuttuni olivat koko ajan eläneet: En tarvitse tätä.

Koska kaikki Facebookin ominaisuudet viestittelystä sisällön jakamiseen on toteutettu kattavammin ja paremmin jollain yksinomaan asiaa varten tarkoitetulla sivustolla tai ohjelmalla, on tällaisen kaiken yhdistävän palvelun ainoa todellinen hyöty se, että siellä on hämmästyttävän paljon ihmisiä. Jos ei kuitenkaan tarvitse yhteyttä yhteenkään näistä ihmisistä tai välitä sivuston edustamasta muodollisuuksia pursuavasta kommunikointitavasta, ei palvelusta ole hyötyä.

Tilanne olisi erilainen, jos sattuisin olemaan jossain määrin suosittu ja menevä yksilö. Ehkä joskus toivoinkin Facebookista tarttuvan itseeni tällaisia piirteitä, sillä oli kaikin puolin helpompaa olla touhussa mukana kuin selitellä jatkuvasti syitään pois jättäytymiselle. Jälkiviisaana näkisin oman Facebookin käyttöni lähinnä samanlaisena sosiaalisen pakon ilmentymänä kuin joulukortit: Pakko ottaa koska muutkin, eikä putkea voi katkaista aiheuttamatta pahennusta. Ulospäin saattoi näyttää siltä kuin olisin kommentoidessani, tykätessäni ja jakaessani tehnyt jotain sosiaalista, vaikka oikeasti olin vain huolissani itsestäni ja siitä, mitä muut minusta ajattelisivat, jos en toimittaisi odotusten mukaisia vastakaikuja, tarkoitin sitten mitä sanoin tai en.

Minkäänlaisen katkeruuden sijasta olen kuitenkin ollut vain tyytyväinen, ettei minun tarvitse enää seurata Facebookia – siellä kun ei täytenäkään ollut minulle mitään enempää kuin typötyhjässä Google plussassa. Ihmisiin yhdistämisen sijasta sivusto lähinnä muistutti minua joka käynnillä siitä, mihin kaikkiin ryhmiin en kuulu. En tosin voi kaikessa hiljaisuudessa poistaa hylkäämääni tiliä, sillä vain Facebookissa voi nykyään osallistua lähikauppani arvontoihin. Niinpä niin.

Posted in: Ihmiset, Ilmiöt, Internet