Koulusattumus

Posted on 23.3.2012

0


Olin avoimessa yliopistossa käymieni kasvatustieteen opintojen vuoksi hiljattain tarkastelemassa viidennen luokan kouluarkea parin hajapäivän ajan. Minut lämpimästi vastaanottanut opettaja kysyi toiseksiviimeisellä käynnilläni, josko haluaisin viimeiselle kerralle tuoda aiheen kuvaamataitoon – sellaisen, josta itse olin kouluaikoina pitänyt. Lupasin tuoda.

Kaivelin kotona kuumeisesti kaappeja ja löysinkin suuren määrän erilaisia tuottamiani teoksia, mutta yhdenkään konsepti tai oma toteutukseni ei miellyttänyt minua. En myöskään osannut enää sanoa minkä ikäisenä olin mitäkin tehnyt, sillä harvassa työssä luki nimeni vieressä luokka-aste.

Päädyin järjestämään pienen vilpin ja keksimään päästäni aivan uuden ja mielestäni hieman kehittävämmän aiheen. Materiaalisäkin kanssa koululle matkustaessani tajusin yllättävän myöhään, että opettaja tuskin toimi oikein antaessaan vastuun kokonaisen kaksoistunnin sisällöstä jollekulle, joka ei ollut tutustunut sen paremmin aineen opetussuunnitelmaan kuin siihenkään, minkälaisia ja -tasoisia töitä oppilaat olivat aiemmin tehneet. Toisin sanoen en ollut yhtään minkäänlaisessa asemassa päättää lasten ajankäytöstä. Toivoin että tämänkin opettajan tuntien sisältö oli yleensä perustellumpaa – vai oliko tämä sitä kuuluisaa opettajatulokkaiden idealismia? Käsittääkseni kouluopetuksen pitäisi poikkeuksetta olla kasvatuksellista ja tavoitteellista toimintaa. Tämä oli kuitenkin vasta esimakua varsinaisesta otsikossa luvatusta sattumuksesta.

Opettaja kysäisi aamulla vain ohimennen josko mukanani oli sovittu työidea, joten yllätykseni oli melkoinen, kun tämä yhtäkkiä tunnin alkaessa julistikin luokalle herra harjoittelijan opettavan tällä kertaa ja asettui taakseen katsomatta sivupöytään lehtiön kanssa, valmiina arvioimaan opetustani. Olin täysin varautunut valkoisen valheen kera esittelemään valmistelemani työkonseptin, mutta en järjestämään parin sekunnin varoajalla opetusta luokalle, jonka toimintaa minun olisi itse asiassa tämänkin kalliin ajan pitänyt olla aktiivisesti tarkkailemassa.

Jostain ihmeen syystä en kuitenkaan keskeyttänyt täysin luvatonta ja kaikille osapuolille kohtuutonta toimintaa, vaan hetken aikaa todennäköisesti vain sisäänpäin näkyvästi panikoituani esittelin itseni vielä kerran luokalle ja pidin kaksi tuntia kuvaamataitoa.

Absurdista tilanteesta huolimatta selvisin mielestäni hyvin. Suhtauduin lapsiin luottavaisesti ja kunnioittavasti, vastavuoroisesti lapset suhtautuivat minuun ja tuomaani aiheeseen samoin – oppiaineella, oikean opettajan läsnäololla ja tilanteen uutuudella oli tosin varmasti merkitystä järjestyksen pysymiseen. Lähtökohdiltaan älytön oppitunti saatiin kunnialla päätökseen ja hedelmät päätyivät jopa luokan seinälle. Opettajakin antoi jälkikäteen oikeutettujen negatiivisten huomioiden ohella kehuja, vaikka hän ei välttämättä saman alun perin tilanteeseen johtaneen näkemyseron tai hienoisen väärinkäsityksen vuoksi aivan osannutkaan suhteuttaa suoritustani.

En voi korostaa tilanteen erikoisuutta liikaa. Oikea opettaja oli koko ajan läsnä, mutta ei puuttunut tunteihin juuri laisinkaan vaan kirjasi vain suoriutumistani paperiin, eivätkä oppilaat osanneet aavistaakaan ettei tilannetta oltu ennalta sovittu tai että heitä oli ohjaamassa joku, joka oli itse ollut viidennellä luokalla vaivaiset kymmenisen vuotta sitten ja siinä välissä lukenut vain kourallisen koulumaailmasta ja kasvatuksesta kertovia kirjoja. Pistokokeessa pärjäämisestä huolimatta en 21-vuotiaana alan vasta-alkajana pidä itseäni riittävän kypsänä tai tehtävän edellyttämän verran kokemusta ja näkemystä omaavana pystyäkseni antamaan lapsille perusteltua, itsevarmaa ja hyvää opetusta edes ”normaalioloissa”, saati sitten tällä tavalla. Siinä kuitenkin omasta lapsuudesta ammentaen puhelin rohkaisevia kuminjälkiä täynnä olevan paperin kanssa tuskailevalle epävarmalle pojalle, aivan kuin olisin elänyt arkeani.

Jälkikäteen iäkkäämmänpuoleisen opettajan kanssa touhun erikoisuudesta avoimesti juteltuani oli ilmeistä, että hän ei suhtautunut tilanteeseen kenties aivan sillä vakavuudella, mitä olisin valtion määrittelemän ja kunnan alaisen laitoksen ammattikasvattajalta odottanut. Hänen opetustapansa ja näkemyksensä asioista, vaikkakin osittain melko vanhanaikaisia, olivat kuitenkin mielestäni inhimillisiä ja aitoja, joten päätin kunnioittaa hänen poikkeukseksi tulkitsemaani valintaansa.

Omalta kannaltani kyseessä oli varmasti arvokas kokemus, jota myös tämä selkeästi pitkän uran loppupuoliskolla oleva opettaja painotti. Vaikka uskon oppilaistakin monen saaneen tuokioista jotain irti, on selvää, ettei tilanne ollut aivan kaikkien sääntöjen ja lasten edun mukainen – mitä tämä etu sitten kenenkin mielestä onkaan. Vaikka tällä kertaa kansankerrokseen tuskin tuli sen suurempaa vahinkoa, muistuttaa tapaus siitä, että luokanopettajalla on yllättävän paljon valtaa oppilaisiinsa. Tämän takia opettaja ei ole minusta ammatti, jota kenen tahansa luku- ja puhetaitoisen voi päästää harjoittamaan. En välttämättä ymmärrä kasvatuksesta ja opetuksesta vielä paljoakaan, mutta tämä on minulle viimeistään nyt päivänselvää.