”Taiteilija”

Posted on 23.1.2012

0


Olin tavalliseen tapaani ulkona valokuvaamassa arkiyönä neljältä, kun yhtäkkiä ohikulkija pysähtyi turvallisen välimatkan päähän ja kysyi, josko kaikki on kunnossa. Yhtäkkiä tajusin kyyryssä kahden jalkakäytävän haarassa tällaisena ajankohtana seistessäni tekeväni jotain poikkeavaa, enkä oikein osannut hämmennykseltäni vastata ystävälliselle henkilölle muuta kuin olevani valokuvaamassa.

Kulkija ei kuitenkaan tyytynyt tähän vaan kysyi vähemmän varovasti linssin osoittamaan suuntaan sillaltaan alas vilkuillen, mitä sitten oikein kuvasin. Kysymys tuntui jo tungettelevalta ennemmin kuin huolestuneelta, mutta pahempaa oli, että en todellakaan osannut sanoa mitä olin juuri sillä hetkellä ikuistamassa.Tässä kuva, jota olin juuri sillä hetkellä ottamassa. Kivanvärisiä katuvaloja ja betonin muotoja? Vastasin hätäisesti kuvaavani vähän mitä sattuu, mikä näin jälkikäteen ajateltuna oli aika totuudenmukainen, vaikka kenties toimintani rationaalisuutta häviävän pienen hivenen vähättelevä vastaus. Hahmo mietti sanojani hetken, toivotti tsemppiä ja jatkoi matkaansa katsomatta taakseen, luultavasti arvaamatta, minkälaiseen ajatuskierteeseen minut oli suistanut.

Mieleeni tuli tapaus, jossa äitini kyllästyi saamattomuuteeni ja tavallaan ihan oikeutetusti kysyi, eikö minun pitäisi ottaa töitä ja opiskelua vakavammin sen sijaan että leikin jotain hienohelmaista taiteilijaa – mikä oikein kuvittelen olevani – salli mun nauraa – ja mitä vähemmän paljastan siitä, mitä painokelvotonta hän vauhtiin päästyään sanoi, sen parempi. Ansaitsin varmaankin vähän palautetta asettaessani valokuvaamisen ja muun pyörimisen esimerkiksi työnhaun edelle. Joka tapauksessa…

Tänä yönä ensimmäistä kertaa ymmärsin, miksi äitini oli suutuspäissään möläyttänyt jotain taiteilijuudesta. Silloin en sitä huomannut, mutta harrastuneisuudessani on kieltämättä taiteilijamaisia piirteitä: kuka normaali valokuvaa aamuyöllä täysin toisarvoista aihetta keskellä tietä, rupuisilla välineillä?

Tästä huolimatta, ja toisin kuin syytös kuului, en itse ikipäivänä kuvailisi itseäni taiteilijaksi. Ensinnäkin nimitys ei (kenties osittain äitini negatiivisesta suhtautumisesta johtuen) mielestäni ole tavoiteltava ja toiseksi, jos minun pyörimiseni ja räpsimiseni lasketaan taiteiluksi, silloin varmasti olemme kaikki taiteilijoita. Minua jäi kuitenkin häiritsemään, kuinka…

Otin tällaisen epätarkan kuvan itse asiassa ihan vahingossa, mutta tekstiä kootessa sille olikin käyttöä.

…Mitä tuolla on?

Valotin otosta vähän kauemmin jotta ympäristöä ja taivastakin näkisi.Nyt kun muistelen, olen nähnyt nämä sikasiistit valot junan ikkunasta monta kertaa.

Ai täysin avoimet kierreportaat suoraan valojen yläpuolelle vai, no voisin mennäkin

Olen iloinen, että näin valot tänä yönä. Ne antoivat minulle mielenrauhan taiteilijakysymyksessä muistuttamalla siitä, miksi oikein käyn ulkona kameran kanssa. Ei sillä, että kuvista olisi tullut erityisiä mestariteoksia, tai että mikään niissä rajausta ja oikeaan aikaan oikeassa paikassa olemista lukuunottamatta olisi ansiotani, mutta tämä värikäs öinen hetki kaltaisineen saattaa olla yksi nautinnollisimmista asioista elämässäni.

Kuva muistuttaa hetkestä aina, oli hetki erityinen tai ei. Hetkiä on vain rajallinen määrä.

Posted in: Minä, Taide, Valokuvaus