Legopalikat

Posted on 15.9.2011

0


Periaatteessa pitäisi aloittaa selittämällä mitä Legot ovat. Ensinnäkään en osaa, minkä lisäksi järkeilin tämän ennakkotiedon puutteen olevan potentiaalisessa suomenkielisessä lukijapiirissäni täysin mahdoton: Kuka tahansa pilalle hemmoteltu, arvovammainen pohjoismainen nuori on luultavasti lapsuudessaan viettänyt Legojen ääressä monia kokonaisia päiviä, rakensi niistä sitten avaruusaluksia, sissisotia, kaupunkeja, mökkimetsiä tai autoja. Itse tein pikkunörttinä useimmiten jonkinlaisia 3D-tasoloikkakenttiä, mieluiten vuoria tai torneja. Uudelleenloin sellaisen:

Oh boi

Tykeissä on siistiä se, että niillä voi ihan oikeasti ampua. Perheellämme oli lasten määrään suhteutettuna suunnaton määrä Legoja. Luovien ja välinpitämättömien silkkihapsien käsittelyssä ne päätyivät melko nopeasti kaikki yhteen isoon laatikkoon, josta oli mahdotonta enää erotella, mikä palikka kuului mihinkin. Palikoiden määrä ja monimuotoisuus sekä alkuperäisten ohjeiden häviäminen merkitsi monien ylemmän kaltaisten originaalien ja hämmentävän isojen rakennelmien syntyä. Kiipeilyverkon, riippusillan ja tartuinkouran kaltaiset uniikkipalat oli pakko käyttää joka kerta, puhumattakaan piikkiansoja muistuttavista pitkulaisista sahalaitapaloista, mihin ikinä ne sitten oikeasti olikaan tarkoitettu.

Kytkinten voimasta liikkuvat osaset olivat myös pakollisia.Pelien vihollisiksi vakiintuivat kaiken mahdollisen edes etäisesti terävän lisäksi rekonstruktionikin pohjaa asuttavat isot kukat. Punaiset sylkivät mielikuvitustulta kaaressa, valkoiset pomppivat ympäriinsä ja keltaiset tekivät oletettavasti jotain muuta, joka ei mitenkään liity kukkiin. Akselilla lävistetty harja-auton sininen harja oli ilmetty piikkisika.

Vaikka rakentaminen oli palikoissa tärkeintä, muistan myös leikkineeni valmiilla viritelmillä ja muunnelleeni niitä saadakseni samassa kentässä legoukkoni läpäistäväksi erilaisia tehtäviä kuin Mario 64:ssä konsanaan. Vaikka rakentaminen luonnistui vielä näin aikuisiälläkin niin hyvin, että saatoin rikkoa omien kyhäelmieni korkeusennätyksen, en ikävä kyllä enää osannut viihdyttää itseäni valmiilla rakennelmalla: Valokuvat otettuani purin tornin. Kuvailisin toimitusta ennemmin ennakoivaksi siivoamiseksi kuin filosofiseksi hiekkaan piirretyn taideteoksen pois pyyhkimiseksi.

Tämä keihäsansa on uskottava koska siinä on kojelauta.

Posted in: Lapsuus, Lelut, Minä