Maailman Vahvin Nalle

Posted on 8.7.2011

0


Bamses Äventyr 2, Egmont

Maailman Vahvin Nalle on ruotsalainen lastensarjakuva, jonka 60-luvulla aloitti käsikirjoittajana, piirtäjänä ja animaattorina kunnostautunut Rune Andréasson. Tiivistettynä sarja kertoo pienikokoisesta, rauhaa rakastavasta ja avuliaasta antropomorfisesta karhusta, joka kykenee isoäitinsä valmistamaa jymyhunajaa syötyään yli-inhimillisiin ruumiillisiin tekoihin.

Jostain syystä yksi tädeistäni alkoi tilata Nallen nimikkolehteä perheellemme ollessani kolmevuotias. Koska hädin tuskin koskaan näin tätiä, aloin kasvaa lehdestä pahasti ulos jo kauan ennen kuin sain äitini ottamaan siskoonsa yhteyttä tilauksen peruuttamisen tiimoilta. Nyt yli kymmenen vuoden sarjakuvat kellastuvat makuuhuoneeni työpöydän alla.

Jostain toisesta syystä käsiini on eksynyt erilaisia uudempia ruotsinkielisiä Nalle-julkaisuja, joista osa sisältää 2000-luvun tarinoita ja osa 70-luvun tuotantoa uusintoina. Eri ikäisiä juttuja rinnakkain lukiessa huomaa sarjakuvassa selkeää kehitystä.

Bamses Äventyr 19, Egmont

1975

Andréassonin omista 70- ja 80-luvun tarinoista mieleenjäävimpiä ovat huolettomat seikkailukertomukset, joissa Nalle ystävineen lähtee poliittisesti ja maantieteellisesti epäkorrekteille kaukomaille aarteiden perässä tai silkasta seikkailunhalusta. Matkoilla he kohtaavat mielikuvituksellisia ja usein yksiselitteisen ilkeitä vastustajia kuten peikkoja, rosvojoukkoja, jättiläisiä, taikureita, diktaattoreja ja villipetoja.

Sarjakuvan maailma oli aluksi kirkonkylineen sekä auto- ja lentokonemalleineen kuin vuosisatansa alkupuoliskolta. Hahmojen kodit olivat puisine huonekaluineen myös jokseenkin ankeita. Ongelma ei tosin ollut niinkään kuvatussa aikakaudessa vaan kuvauksen laadussa: Andréasson keskittyi tarinoissa useimmiten lähes olemattoman toiminnan ja luomansa maailman taianomaisuuden kuvaamiseen yksityiskohtaisuuden ja kertomusten tosimaailmaan liitettävyyden kustannuksella.

80- ja 90-luvuilla Nallen parissa alkoi työskennellä muitakin piirtäjiä ja käsikirjoittajia kuin Andréasson, mikä luonnollisesti toi sarjaan paljon uutta sekä visuaalisella että kerronnallisella tasolla. Useimpien sarjan parissa työskennelleiden freelancerien piirrosten tekninen taso oli heti alusta alkaen paljon Andréassonin omaa korkeampi, joten sarjan laatu, ironista kyllä, parani sen siirtyessä pois luojansa käsistä.

Nalle 3/1995, Helsinki Media

1995

Piirrosjäljen paranemista olennaisempi muutos tapahtui, kun sarjan maailma tuoreiden käsikirjoittajien kuvaan astuessa alkoi niin ajallisesti kuin tilallisestikin muistuttaa enemmän ja enemmän oikeaa nykymaailmaa. Muutos näkyy muun muassa teknologian tasossa ja kulloinkin tarjolla olevista kaupoista ja palveluista: 70-luvulla Nallen maailmassa oli melkeinpä vain kyläkauppa ja tohtorin vastaanotto, 90-luvulla kaikkea hammaslääkäristä supermarketiin. Hahmot saattavat myöhempinä aikoina jopa vierailla pankissa muulloinkin kuin sen tullessa ryöstetyksi, mikä kuvastaa hyvin siirtymää eläinsadusta loogiseen maailmaan, jossa on olemassa muutakin kuin juonen kannalta olennaiset asiat.

Yksi selkeä käännekohta sarjassa oli, kun Nallelle jossain välissä keksityt lapset aloittivat koulunkäynnin. Ensinnäkin oli jokseenkin realistista että sarjan lapsilla oli omat velvollisuutensa, mutta etenkin muutos näkyi esillä olevissa aihepiireissä. Koulumaailman avulla on käsitelty kohdeyleisölle tärkeitä ja pulmallisia aiheita kuten kiusaamista, esiintymispelkoa ja ihastumista. Lasten koulutoverien perheille on voitu myös omistaa kokonaisia sarjoja nyt kun hahmot oltiin jo tehty tutuiksi, mikä on mahdollistanut muun muassa huonon vanhemmuuden kuvaamisen Nallen esikuvamaisuutta pilaamatta.

Muutamia sarjoihin liittyvien Nallen koulu-tietoiskujen aiheita listatakseni, Nalle opetti 90-luvulla muun muassa vesillä liikkumista, hätänumeron käyttöä, vakuutuksen luonnetta ja paloturvallisuutta. Verrokiksi ja hauskana faktana, 70-luvulla sarja sai yhteiskuntaan liittyvien koulusivujensa vasemmistomyönteisen näkökulman vuoksi kommunistipropagandaleiman.

2000-luvulla Nalle on selvästi jatkanut kehitystään ja muutamassa vuodessa jälleen uusiutunut merkittävästi. Itse asiassa näin jälkikäteen vähän harmittaa että en ollut näkemässä milloin yksittäiset muutokset tapahtuivat, sillä niitä on paljon.

Bamse 2/2009, Egmont

2009

Bamse-lehden numerossa 2/2009 on esimerkiksi tarina, jossa Nallen 70-luvulla seikkailuillaan hakema rubiini (ylempänä) palautetaan takaisin temppeliinsä ja todetaan, ettei sen sieltä alun perin kotimuseoon hakeminen ollut oikein. Idea yksinään on minusta lastensarjakuvien standardeilla ihailtava, mutta sen lisäksi sarja on kaikilta osa-alueiltaan hätkähdyttävän laadukas verrattuna siihen, mihin lapsena totuin – joka siis oli jo varsinaista laatua verrattuna siihen mitä sitä ennen oli ollut.

Huomioni herättäneitä seikkoja sarjassa itse rubiinin palauttamisen ohella ovat muun muassa se, että kaksi aiemmin metsässä asunutta ystävystä ovat jossain välissä muuttaneet kaupunkiin soluasuntoon, sekä se, että pienen paikallisen sanomalehden ja pohatta Kroisos Myyrän suurilevikkisen päivälehden välinen kitka ilmenee sarjasta ilman että se liittyy juuri tämän tarinan juoneen tai että sitä tarpeettomasti avataan lukijalle. Sivuteemat ovat esillä aiempaan verrattuna jokseenkin hienovaraisesti, eivätkä ne enää samalla tavalla yritä saarnata lapsen arvomaailmaa kunnolliseksi. Väittäisin jopa, että uudet sarjat avartavat lapsen käsitystä aikuisten elämästä, vaikka fantasian ja seikkailun elementtejä on yhä runsaasti.

Bamse 2/2009, Egmont

2009

Toisesta saman lehden tarinasta käy ilmi, että yhden päähahmon vaimosta on tyypillisen smurffiinavastakappaleen sijasta tullut jäntevä reportteri, joka saattaa joskus tulla seikkailulle mukaan miehensä sijasta. Tarinan teemoina muuten ovat kasvihuoneilmiö ja jääkarhujen elinympäristön tuhoutuminen. Olen sanaton.

Muita esimerkkejä nykyisistä Nalle-tarinoiden aiheista ovat ”villi länsi ei ole kuten ennen” ja maahanmuuttajalalapset. Maahanmuuttosarjakuvan häkellyttävyyttä vähentää hieman se, että sitä ei ilmeisesti tavallisessa lehdessä koskaan olla nähty ja että se on tehty yhteistyössä Pelastakaa Lapset -järjestön ja Ruotsin maahanmuuttoviraston, jonka kotisivuilta tarinan voi lukea kokonaisuudessaan, kanssa.

Joka tapauksessa ottaen huomioon että sarjan kohdeikäryhmänä on yhä olevinaan 4-8-vuotiaat, tarinoiden teemat ovat toisinaan yllättävän kipeitä aikuisellekin. On tuskin sattumaa, että vasta lähivuosina on alkanut ilmestyä sisarjulkaisu Bamse för de yngsta, joka on suunnattu vielä nuoremmille lapsille.

Myönnettävä on, että toisin kuin ylempänä annan ymmärtää, kaikki kehitys ei ole tapahtunut vasta myöhemmin tai ulkoisten vaikutteiden vuoksi. Jo Andréasson itse teki muun muassa ilkeästä Sudesta kiltin ja poikamies-Nallesta vaihe kerrallaan perheellisen. Oli ansio kenen tahansa, sarjan kehitys on mielestäni hieno ja kunnioitettava: Yhden moraalin romuluisesta eläinsatuseikkailusarjasta on tullut laadukas, ajankohtaisia aiheita käsittelevä sarjakuva joka ei aliarvioi lapsia. Lukiessani uusia sarjoja en tuntenut lapsuuteni muistoja raiskattavan, vaan päinvastoin tunsin sarjan kasvaneen hieman mukanani. On harmi, että se silti on lapsille tarkoitettu enkä analyyttisena ja tylsänä aikuisena saa siitä enää kaikkea irti – tai sitten saan liikaakin.

Bamse 2/2009, Egmont

2009